Löyhäpäiset valopäät

Minä ja hurmaava Vesimies-ystäväni harrastamme välillä extreme-kokkausta. Extremeä se on siksi, ettei voi koskaan tietää mitä tapahtuu. Keitos voi usein unohtua uuniin ja väärä levy on usein päällä. Kananmunat tippuvat lattialle ja jauhoja on takuulla siellä missä niiden ei pitäisi olla.  Olemme molemmat aika löyhäpäisiä käytännön asioissa. Osaamme kyllä ajatella fiksusti, vaikkei tekosemme älykkyydestä kerrokaan.

Oli hämärää, siksi otsalamput. :D

Keittiöstä harvemmin kuuluu mitään pullantuoksuista rallatusta, vaan käytetyimmät sanat ovat "hups" ja "oho" ja "vittu". Kerran teimme kääretorttua. Kääretorttupohja paloi, joten kaavimme kynsillä (!) palaneen osan pois. Siinä meni muuten aika helkkaristi aikaa! Sitten alkoi pähkäily siitä, että miten tästä tehdään kääretorttu. Googleen kirjoitettiin ”kääretortun kääriminen”, mutta eipä siitä hyötyä ollut. Yritin muistella yläasteen köksän tunteja ja rullailla varovasti tortun kasaan. Melko rumahan siitä tuli! Ja vaikka palaneen osan kaapi pois, niin maku oli silti hiukan nokinen.

Olemme silti kehittyneet kokkauksessa koko ajan, vaikka ylilyöntejä yhä tulee. Viimeksi valmistimme riisiä ja kanaa. Kastike muodostui sipulista, porkkanasta, paprikasta, ruokakermasta, Koskenlaskija-juustosta ja valkosipulitahnasta. Jumaliste että se oli taivaallista! Olin aivan yllättynyt lopputuloksesta. Huusin ja kiroilin ja hihkuin! ”Ei saatananperkelevittuhelevetti, maistakaapa tätä! Mitä vittua! Tää on tosi hyvvää!”

Ei meidän varmaan ravintolaa kannata perustaa, mutta ruuanvalmistukseen liittyvät traumat on hyvä hoitaa pois. Itseäni on vaivannut täällä Torniossa leipomiskirous. Oulussa kaikki leivät ja leivokset onnistuivat, mutta täällä kaikki menee pilalle. Ehkä joulutortut voisivat onnistua. Ne ovat ihan mahtavia.

ps. Meille on tullut kouluun oma salaatti karppaajille! Hohhoijjaa.